Kaikki absurdi on minusta ihanaa. Paradoksit ovat ihania. Muiden ihmisten hämmentäminen on ihanaa. Nykyään järkeä ja loogista päättelyä pidetään maailman kuninkaina. Jos jokin ei ole loogisesti pääteltävissä tai tieteellisesti selitettävissä, se ei ole mahdollista. absurdius on siitä ihanaa, että se on loogisuuden solmu. Sitä ei pysty logiikka kieltämään, mutta ei myös ratkaisemaan.

Kun fysiikka pettää, pitää turvautua metafysiikkaan.

Sen lisäksi, että kaikella absurdilla voi hämmentää (ärsyttäviä) ihmisiä, se myös kehittää ajattelua. Kun yrittää ratkaista, jotain ratkaisematonta tai selvittää ajatuksellista lankavyyhtiä, kehittyy ajattelemisen ja päättelyn taito. Ja eräänä päivänä, kun pitää ratkaista jotain ratkaistavaa, niin huomaakin sen onnistuvan paljon paremmin.

Tämä lause kumoaa itsensä... tai hetkinen, eipä kumoakaan.

Ja vielä kolmanneksi… Absurdiukset ja paradoksit ovat mahtavia keskustelun avaajia. Tai keskustelun keskeyttäjiä, mikäli muut puhuvat jostain, mistä ei ole itsellä mitään sanottavaa. Kuinka kohteliasta tämä sitten on, siitä voidaan keskustella (mutta se toimii).

Susi on toiselle ihmiselle susi.

Ja tässä on teille vielä yksi paradoksi lomapäivien ajaksi purtavaksi (nimeltään hirtettävän paradoksi):

Tuomari kertoo kuolemaantuomitulle, että tämä hirtetään seuraavalla viikolla (ma–pe), mutta päivä tulee tuomitulle yllätyksenä. Hän ei tiedä sitä ennen kuin teloittaja koputtaa hänen sellinsä oveen hirttopäivän aamuna.

Tuomittu järkeilee seuraavasti:

1.       Päivä ei voi olla perjantai, koska silloin hän olisi tietoinen siitä torstai-iltana, jolloin päiviä on jäljellä vain yksi (ja näin ollen se ei tulisi yllätyksenä).

2.       Se ei voi olla myöskään torstai, koska silloin hän olisi tietoinen siitä keskiviikkoiltana: päiviä olisi jäljellä taas vain yksi, kun hirttopäivä ei voi olla perjantaikaan.

3.       Samalla logiikalla se ei voi olla myöskään keskiviikko, tiistai tai maanantai. Vanki tulee siihen tulokseen, ettei häntä voida hirttää.